Masennus- itseaiheutettu tila vai vaikea sairaus?

Follow my blog with Bloglovin

Kuvittele tilanne, että olet lukittuna vankilan selliin. Siellä on aivan pilkkopimeää, valoa ei loista sinne mistään, ei ulkoa eikä lampusta, täysi pimeys. Siellä ei ole ikkunoita. Siinä on ovi, jossa on kalterit ja lukko. Avainta lukkoon sinulla ei ole. Et välttämättä muista miten sinne edes jouduit, voi olla, että teit pitkää matkaa sinne, kävelit yhä synkemmäksi muuttuvaa käytävää joka loppujen lopuksi johti sinne ja ovi paiskattiin kiinni. Tai voi olla, että jouduit sinne yhtäkkiä ja äkillisesti, ovi kiinni eikä avainta ole tarjolla. Alkuun yrität ehkä epätoivoisesti huudella apua. Kukaan ei kuule eikä vastaa. Yrität keksiä keinon, miten paeta, yrität tiirikoida lukon, etsiä avainta. Paniikinomaisesti yrität paeta, kokeilet ja läpikäyt epätoivoisimmatkin keinot.

Jossakin vaiheessa lopetat yrittämisen, kun huomaat, että et vain löydä keinoa paeta. Tämä on nyt uusi kotisi. Synkkä ja pimeä, ilman valonpilkahdustakaan. Pelkkää tukahduttavaa tuskaa ja toivottomuutta. Haluaisit päästä pois mutta kun et vain tiedä miten. Itket, että loppuisipa tämä joskus, mutta toivoa ei ole. Ajan mittaan et tunne enää mitään, mielesi on turta. Olet vankilassa mistä ei ole poispääsyä. Joudut vaan hyväksymään kohtalosi, käperryt kylmälle ja kovalle lattialle sikiöasentoon. Tuska puristaa rintaa. Välillä katselet epätoivoisesti ympärillesi, että olisiko keinoja päästä pois, mutta ei niitä ole. Lasket pääsi takaisin kovalle lattialle.

Tuolta masennus tuntuu. Olet vanki. Nähkööt muut iloa ja värejä ympärillään, niin masentunut henkilö ei niitä näe. Vaikka muut kokevat tunteiden kirjon niin masentunut ei. Hän on vankilassa. Mielensä vankilassa, johon toivoisi löytävän sen avaimen ja ratkaisun, jolla saisi sen oven avattua mielessään, mikä mahdollistaisi hyvien, ihanien ja positiivisten tunteiden hyökyaallon takaisin tajuntaan. Avaimen oveen, jonka takana kaikki värit ja valo on piilotettuna. Unelmat ja haaveet. Toivo ja optimismi. Onni ja rakkaus.  Mutta kun edelleen sitä avainta ei ole.

Välillä joku käy sellisi takana sanomassa; ”Käy kävelyllä, se piristää!”. Ajatus on hyvä, mutta edelleen, se ovi on kiinni. Miten minä voin mennä kävelylle, kun en edes tiedä miten pääsen lattialta ylös ja täältä ulos. Tiedät, että olet joskus kyennyt siihen, mutta on kuin aivoistasi olisi poistettu se data, joka mahdollistaa tuon tapahtuman. Etsit ja etsit, ”miten tämä tehtiinkään?”, mutta vastausta ei löydy. Ja kun ne ilon tunteet eivät ole myöskään enää saatavilla. Ne ovat siellä lukkojen takana. Ei ole sitä vaihtoehtoa tarjolla, että saisit mielihyvää kävelystä. Tai hyvästä ruoasta. Tai ystävien seurasta. Tai hengittelystä ja meditoinnista. Kaikki ne hyvät tunteet on riistetty pois. Ehkä eniten kaipaisit siinä toivottomuudessa ja valtavassa yksinäisyyden tunteessa sitä, että joku edes yrittäisi ymmärtää eikä latele neuvoja, joilla ei ole minkäänlaista apua, päinvastoin, ehkä pahentaa tilannetta. Se, että joku ottaisi pääsi syliinsä ja silittäisi, antaisi sinun itkeä tai puhua tai vaan olla. Saisit vaan olla se oma onneton itsesi ja sinut hyväksyttäisiin sellaisenaan, eikä yritettäisi korjata hyödyttömillä neuvoilla.

 Kuvittele käytävä vankilassa, jossa on monta selliä. Yhdessä makaa nainen, joka on menettänyt aviomiehensä syöpään. Toisessa tytär, jonka isä on kuollut yllättäen. Kolmannessa mies, joka on taistellut kivuliaan suolistosairauden kanssa vuosikausia. Neljännessä nainen, joka on raiskattu. Viidennessä nainen, joka on ikänsä unelmoinut äitiydestä, ja saanut seitsemän keskenmenoa. Kuudennessa nainen, joka on saanut pitkään haaveilemansa vauvansa, mutta ei tunne lasta kohtaan mitään. Seitsemännessä aikuinen, joka on kasvanut alkoholistien kasvattamana, vailla tukea ja turvaa, eikä ikinä ole saanut omaa elämäänsä raiteilleen. Kahdeksannessa hyvätuloinen toimitusjohtaja, joka on paahtanut suomalaisella sisulla eteenpäin koko ikänsä, koska väsymyksestä ja uupumuksesta ei suomalaisessa kulttuurissa puhuta, eikä niitä hyväksytä. Yhdeksännessä yksinhuoltaja äiti, jolla ei ole tukiverkkoa eikä ystäviä. Kymmenennessä hengenvaarallisen taudin kanssa kamppaileva mies/nainen, joka pelkää, ettei näe lastensa kasvavan.

Kuvittelepa nyt, että tuota käytävää tanssahtelee eteenpäin nainen kukkamekossa, elämänsä huipulla, vastasyntynyt vauva sylissään. Kotona on kaksi tervettä lasta lisää ja rakastava mies, joka on juuri kirjoittanut laulun rakkaudestaan naista kohtaan, joka on ollut kauniine sanoineen jättimenestys koko Suomen maassa. Tämä nainen julkaisee sosiaalisessa mediassa pätkän siitä, kun hän kuuntelee miehensä esittävän tätä kipaletta, ja nainen itkee onnesta. Ja toteaa usein kanavallaan, miten asiat ovat niin ihanasti, että hän saattaa monestikin päivän aikana itkeä onnesta.

Viilletty käsivarsi peitettynä.

Niin tämmöinen henkilö tulee sitten kommentoimaan tuskaisinta ja kamalinta tilaa mitä ihminen voi tietää? Kommentoimaan elämänsä huipulta, elämänsä pohjamudissa taistelevien henkilöiden tilaa. Vähättelemällä totaalisesti masennusta sairastavia, jopa syyllistämällä heitä.

En ole pitkään aikaan ollut näin tuohtunut mistään. Olen aivan järkyttynyt miten kukaan voi olla näin välinpitämätön ja tunteeton niin vaikean sairauden kanssa kamppailevia kohtaan. Lisäksi voin vain kuvitella, miten pahalta heistä tuntuu, jotka ovat menettäneet masennuksen takia itsemurhan tehneen läheisen. Tai heistä, jotka tällä hetkellä taistelee masennuksen kanssa.

Kyseessä on siis Maria Nordinin esittämät kommentit Instagram tilillään;

”Masennuksestakin on tehty sairaus, vaikka oikeasti on kyseessä se, että me ajatuksilla tuotetaan negatiivisia tunteita, sörkitään omaa aivokemiaamme niillä ajatuksilla mitä me tehdään ja tavallaan ollaan koukussa niihin negatiivisiin ajatuksiin, mutta onko se sairaus, niin mä olen vähä eri mieltä”.

"Mielestäni masennus on addiktio" 

Maria myös kertoo videoillaan, miten neuvoloissa on seinillä mainoksia "Hei sinä masentunut äiti". Ja sen jälkeen toteaa, "minä, masentunut?" ja pyöräyttää silmiään. Aivan hirveää ajatella, miltä synnytyksen jälkeisen masennuksen kanssa kamppailevat tuntevat katsellessaan tällaista videota. Aivan järkyttävää, sanattomaksi vetää. Voin vain kuvitella, miltä tuntuu, kun on odottanut kohtaavansa oman ihanan pienen vauvansa ja mielikuvissaan se on täynnä vauvantuoksua ja onnenkyyneleitä. Mutta sen sijaan sinulta viedäänkin kaikki onnellisuuteen liittyvät tunteet. Ihan kuin joku olisi vain käynyt nykäisemässä hermokimpun aivoista, joka on vastuussa ilon- ja onnentunteiden välittämisestä. Ja Maria Nordin oikein korostaa sitä silmiä pyöritellen, että hänhän ei tämmöistä ole kokenut, niin sehän on kuin masentuneiden veistä haavassa käytäisiin oikein olan takaa pyörittelemässä ja heitettäisiin suolaa päälle vielä kilo kaupalla. Kivat sulle!

Hänen tiliään seuranneena tiedän tosiaan, että hän on hehkuttanut aktiivisesti onneaan ja sehän on hienoa, ihanaa olla onnellinen. Ihanaa sinulle. Mutta se, että et ole masentunut tai muuten sairas tekee sinusta myös hyvin onnekkaan yksilön. Olisit kiitollinen omasta ja perheesi terveydestä. Etkä noin ylimielinen.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että elämällä terveellisesti ja ajatustensa hallinnalla voi ennaltaehkäistä sairauksia, parantua tietyistä sairauksista, ylläpitää hyvää fyysistä ja psyykkistä terveyttä ja täten vaikuttaa siihen, iskeekö tietyt sairaudet vai ei. Mutta voit myös elää oppikirjan mukaisesti tervettä elämää ja silti sairastua joko fyysisesti tai psyykkisesti. Kaikki ei ole omissa käsissä, ei todellakaan.

Masennukseenkin voi sairastua fysiologisista syistä, jos esimerkiksi hormonitoiminta ei ole tasapainossa, aivojen välittäjäaineissa on häikkää, taustalla on jokin muu fyysinen sairaus ym. Voi myös käydä niin, että kohtaa elämältä pohjan vievän menetyksen tai kriisin ja siten masentua syvästi. Kaikki ei ole aina omissa käsissä.

Maria Nordin puhui masennuksesta, joten niin puhuin minäkin. En aio kommentoida sitä ihmisryhmää, joilla on esimerkiksi vain huono asenne tai taipumus valittaa ja takertua negatiivisiin ajatuksiin. Se on ihan toinen tarina ja siinä on toisenlaiset ongelmat, jotka eivät tosin liity tähän masennuskeskusteluun ollenkaan.

Jos masennuksesta aletaan taas puhua enemmän itseaiheutettuna tilana, niin ainakin täällä päässä alkaa hälytyskellot soimaan ja lujaa. Ja miksi oi miksi tehtäisiin tämmöinen käännös kehityksessä? Minusta on ollut niin loistavaa huomata, miten siitä on alettu puhua avoimemmin, miten paljon huomiota ja keskustelua kyseinen sairaus on saanut. Se on niin tärkeää, koska mitä enemmän masennusta sairastava tuntee ja tietää, että kyseessä on tosiaan sairaus, johon saa ympäriltä apua ja tukea niin sitä suuremmalla todennäköisyydellä siihen uskaltaa hakea apua. Todennäköisyys ottaa puheeksi oma sairaus esim. ystävän tai lääkärin kanssa kasvaa, jos ympärillä vallitsee ymmärryksen ja välittämisen tila.

Mutta jos siitä aletaan tuuttaa ilmoille mielipiteitä, miten se on itseaiheutettua, miten se on ”negatiivisten ajatusten hormonikoktailin tuottama addiktio” eikä niinkään sairaus, niin takuuvarmasti kaikki sairastuneet alkavat pakittamaan ja vetäytymään takaisin synkkiin selleihinsä. Ja tuntevat taas lisää syyllisyyttä ja huonommuutta. ”Miksi olen näin surkeassa tilassa. Miksi en saa mitään aikaiseksi. Olen täysin kelvoton ja hyödytön. Muutkin ovat sitä mieltä”.

Masentunut ja 15kg kevyempi.

Nuo ajatukset, itseinho ja itsesyyttely ovat niin tuttuja. Kamppailin oman masennukseni kanssa vuosikausia. Yritin itsemurhaa, niin syvä oli oma henkilökohtainen suoni. Voin vannoa, että tuohon tilaan en joutunut siksi, että olisin ”itse sörkkinyt omaa aivo kemiaani” enkä todellakaan ollut negatiivisiin ajatuksiini koukussa. Itkin viitisen vuotta sitä, että milloin tämä tuska loppuu. Oli päiviä, kun en pystynyt itkemään, koska olin niin turta, että vaan makasin liikkumattomana sängyn pohjalla. En syönyt, en käynyt suihkussa, en pessyt hampaitani. Makasin vaan ja tuijotin seinään päiväkausia. Oli päiviä, kun huusin niin kovaa ja lohduttomasti sitä tuskaa minkä sisällä tunsin, että loppujen lopuksi ei ollut muita vaihtoehtoja, kuin sairaalahoito.

Maria Nordin laittoi kuvankaappauksen saamastaan palautteesta mielipiteisiinsä;

”Työskentelen sairaanhoitajana psykiatrialla ja olen samaa mieltä kanssasi! Mikä surullisinta, moni masentunut ei edes tunnu haluavan parantua! Eli päästä niistä negatiivista ajatuksista. Todella vaikeaa yrittää hoitaa heitä. Ja koska potilailla on itsemääräämisoikeus, et voi pakottaa heitä edes ulos kävelylle raikkaaseen ilmaan vaan joudut antaa heidän maata sängyssä tekemättä mitään ja rypemässä negatiivisuudessaan ja itsesäälissään! Ei hyvä.”

Aivan pöyristyttävää. Miksi, oi miksi kyseinen hoitaja on kyseisessä ammatissaan. Aivan järkyttävää. Kun itse olin psykiatrisella osastolla niin kohtasin onnekseni vain ihania hoitajia. Muistan kaksi vielä tänäkin päivänä. En ollut elämäni aikana paljoakaan kokenut äidillistä rakkautta ja välittämistä, mutta siellä koin. Vaikka en silloin osannut heidän hoivaa arvostaa, niin sillä oli kuitenkin suuri merkitys elämässäni. Minusta välitettiin ja minua autettiin heidän kuin myös usean muunkin ihmisen toimesta, mikä on herättänyt minussakin halun auttaa muita. 

Olen todella kiitollinen siitä, että hyviä hoitajia on, jotka tekevät tuota todella arvokasta, rankkaa ja vaikeaa työtä suurella sydämellä, potilaistaan välittäen.

Masennuksesta voi parantua, tiedän tämän koska olen itse sen kokenut. Masennus on sairaus ja vaikea sellainen. Toivon, että kaikki sen kanssa kamppailevat jaksavat jatkaa eivätkä lannistu, vaikka sitä näköjään jotkut julkisesti kehtaavatkin vähätellä. Puhutaan mielenterveysongelmista lisää ja avoimesti, ollaan tukena toisillemme ja autetaan minkä voidaan. Paras apu voi olla se, että vain kuuntelee tai on vain läsnä. Silittää päätä ja halaa. Kertoo välittävänsä. Hyvää tarkoittavat neuvot ei välttämättä aina ole se mitä masentunut kaipaa. Enemmänkin tunnetta, että hänestä välitetään just sellaisena kuin on.

- Sanni

Instagram: sannisutinen