Mind and Body

Täällä taas! Tässä puolen vuoden aikana on tullut niiiin paljon kyselyitä (yksi) siitä, milloin alan kirjoittamaan taas, joten päätin tyydyttää teidän (Villen) lukujanon ja tättärää, täältä tulen taas, uuden materiaalin kanssa! Tosissaan, olen kyllä miettinyt kirjoittamista paljon ja halunnutkin takaisin koneen äärelle. Viimeisin kunnon postaus viime vuoden puolella liittyi siihen, miten jouduin lopettamaan opintoni, luopumaan ajatuksesta unelmahommistani ja löytämään uuden polun elämälleni. Oikeastaan tuntui siltä, että minut heitettiin tutulta polultani suoraan johonkin jorpakkoon. Ei näkynyt minkään sortin polkua enää missään. Tuntui enemmänkin siltä, että tämän lennokkaan tömähdyksen jälkeen nostin oksia ja lehtiä täynnä olevan pääni (olen kova visualisoimaan) iloisella ja positiivisella asenteella, ihan vain nähdäkseni pelkkää tiheää skutsia ympärilläni. Eipä siinä ollut hirveästi inspiraatiota kirjoittaa, enemmänkin inspasi löytää elämälleni jälleen se into ja palo,

”Ei hitto. Mitä paskaa”. Anteeksi ruma kielenkäyttöni mutta näin sanoin spontaanisti ääneen, kun luin uusinta tekelettäni. Tarkoitus oli kertoa uudesta projektistani ja uusista tavoitteistani mutta ei tuota tekstiä kehtaa julkaista. Toisaalta, eipä ihme. Mistä luovuus voisikaan kukkia? Olen onnistunut heittämään unirytmini normaalista 22-6 täyteen kesäaikatauluun. Päätin eilen, että laitan tälle päivälle herätyskellon soimaan. ”Siri, laita herätyskello soimaan huomenna klo….”, seurasi hiljainen hetki ja oikein sydäntä pisti, kun suustani pääsi aivan liian pieni luku; ”kymmenen”. Kymmenen?!? Ja tuntuu, että maailma kaatuu. Ai että ja onnea rytmin korjailuun. (Ihana muuten tuo iPhonen Siri, vähänkö olen innoissani, että minulla on nyt juttelukaveri koko ajan). Pahinta on vielä se, että hirveästi on väsyttänyt. Mutta kehtaakos sitä nyt kenellekään ääneen sanoa, esim. siskolleni kenet näin tänään, pienen vauvan äidille. ”Kylläpäs väsyttää, jouduin tänään heräämään jopa