Ei polku tää vie mihinkään- vai viekö?

Täällä taas!

Tässä puolen vuoden aikana on tullut niiiin paljon kyselyitä (yksi) siitä, milloin alan kirjoittamaan taas, joten päätin tyydyttää teidän (Villen) lukujanon ja tättärää, täältä tulen taas, uuden materiaalin kanssa!

Tosissaan, olen kyllä miettinyt kirjoittamista paljon ja halunnutkin takaisin koneen äärelle. Viimeisin kunnon postaus viime vuoden puolella liittyi siihen, miten jouduin lopettamaan opintoni, luopumaan ajatuksesta unelmahommistani ja löytämään uuden polun elämälleni. Oikeastaan tuntui siltä, että minut heitettiin tutulta polultani suoraan johonkin jorpakkoon. Ei näkynyt minkään sortin polkua enää missään. Tuntui enemmänkin siltä, että tämän lennokkaan tömähdyksen jälkeen nostin oksia ja lehtiä täynnä olevan pääni (olen kova visualisoimaan) iloisella ja positiivisella asenteella, ihan vain nähdäkseni pelkkää tiheää skutsia ympärilläni.

Eipä siinä ollut hirveästi inspiraatiota kirjoittaa, enemmänkin inspasi löytää elämälleni jälleen se into ja palo, edes johonkin.

Jos et tiedä mihin mennä, mene jonnekin. Ota askel johonkin suuntaan. Päädyin ottamaan askeleen taaksepäin, tavallaan. Olen aiemmin valmistunut lähihoitajaksi, joten olen pätevä koulunkäyntiavustaja, kuntoutus osaamisalanani. Avustajan hommia kuvittelin aina tekeväni, jos koulutusta vastaavia töitä tekisin. Niinpä laitoin Seureen hakemuksen ja n. viikko siitä olin sopinut kahden viikon sijaisuuden erääseen Vantaalaiseen kouluun. Minulle tarjottiin jatkoa koko kevätlukukaudeksi samaan kouluun ja vastaanotin paikan. Tykkäsinhän olla siellä todella paljon eikä ollut siinä vaiheessa minkään sortin visiota siitä, mikä se oma, uusi unelmahomma olisi.

Jos edellinen vuosi hierojan opintojen parissa oli haasteellinen kipujen ja uupumuksen takia, niin eipä tämä uusi vuosi ja uusi pesti sen kevyemmin alkanut. Uuden työn oli määrä alkaa 7.1.2019 ja kuinkas ollakaan, 6.1.2019 nousi 38 asteen kuume kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ajattelin, etten kehtaa soittaa ja saikuttaa ensimmäisenä työpäivänä, buranan voimalla töihin! Vaan ei riittänyt buranat ja panadolit, olo oli elämäni karsein ja niin vain jouduin soittamaan ensimmäisenä työpäiväni aamuna niin esimiehelleni kouluun kuin Seureenkin, että sairaana ollaan. Sanoin esimiehelleni, että eiköhän tämä huomiseen mennessä ole rauhoittunut, ylihuomenna olen varmasti työkunnossa.

Niin vissiin! Hakeuduin kolmen kuumepäivän jälkeen terveyskeskukseen, jossa pienen väännön jälkeen sain uskoteltua hoitajalle oloni olevan aivan järkyttävä, jotain pitää tehdä ja tutkia enemmän. Päättivät sitten ottaa verestä tulehdusarvon, joka niin korkea, ettei terveyskeskuksen kone pystynyt koko lukemaa näyttämään, eli yli 200. Matka jatkui sairaalaan.

Diagnoosina munuaisaltaan tulehdus ja sairauslomasta tuli lähes kolmen viikon mittainen. Antibioottia meni suonensisäisesti viikon ja toisen viikon suun kautta. En kipujen ja pahoinvoinnin takia saanut nukuttua kunnolla yli viikkoon, ja kun aloin nukkumaan niin ei mennyt pitkään, kun pitikin olla työn parissa taas. Koulussa. Erityisluokalla. Meteliä, levottomuutta ja painimista väkivaltaisten oppilaiden kanssa. Kuulostaa rajulta, ja sitä se olikin, siinä tilassa. Muuten pidin kovasti työstäni ja koulun lapsista! Todella, todella paljon.

Paluu arkeen oli siis rankka. Väsymys, uupumus ja pahoinvointi olivat ihan omaa luokkaansa. Aamulla kun olin päässyt kouluun, muistan, miten istahdin tuolille ja siinä vaiheessa tuntui jo, että oli antanut kaikkeni. Päässä pyöri ja heikotti. Voimat olivat loppuneet pelkästään siitä, että olin hoitanut aamurutiinit, vienyt lapset päiväkotiin ja mennyt itse töihin. Joka tunnille minne menin, etsin katseellani roskakorin, jonne voisin juosta oksentamaan tarpeen tullessa. Tarve tuntui olevan koko ajan. Se oli hirveää ja taaksepäin katsottuna, olisi pitänyt hakea lisää sairauslomaa.

Mutta siinäkin oli pikku mutka. Koska työsuhde ei voi alkaa sairauslomalla, niin työsuhteeni alkamispäivää siirrettiin ensimmäiselle päivälle sairausloman jälkeen, eli saikustani en saanut pennin jeniä. Kelalta sain muistaakseni omavastuun ylittäneestä ajasta n. 50€. Jos olisin vaan sairastunut yhden päivän myöhemmin, niin työsuhde olisi alkanut ja olisin saanut palkan sairausloma-ajaltani. Alkuvuosi oli kieltämättä rankka, mutta edessäpäin olikin huikea tapahtuma, joka antaisi taas suunnan elämälle.

30-v. syntymäpäivänäni siskoni Anni ja hänen miehensä Teemu yllättivät minut tulemalla luokseni brunssi ainekset mukanaan. Sen lisäksi sain huikean lahjan, kannustavan videotervehdyksen erittäin inspiroivalta Ilkka Koppelomäelta sekä lipun Passion for Success- seminaariin. Itkin siinä vuolaasti Annin ja Teemun tuloa. Mietin, miten onnekas olen, kun ympärilläni on ihania ihmisiä, jotka välittävät. Itkin videotervehdystä ja sitä, kuinka mahtava tämä maapallo on parhaimmillaan, kun näkee miten lämminhenkisiä, positiivisia ja välittäviä ihmisiä se päällään kantaa.

Itkin ja tunsin kiitollisuutta kotisairaalajakson aikana monesta muustakin asiasta. Ensinnäkin siitä, että on olemassa kotisairaala. Pääsin hoidettavaksi omaan kotiini ja hoitajat sekä lääkäri tulivat minun luokseni minua hoitamaan! Miten huikeaa! Myös siitä, että minulla oli vain munuaisaltaantulehdus. Siitä, että sain diagnoosin ja heti lääkettä suoneen. Lyhyt hoitojakso ja olin taas ainakin paperilla terve vaikkei olo seurannut yhtä nopeasti. Muistan, miten itkin sitä kuumepäissäni, että onneksi olen muuten perusterve, kuten myös lapseni. Täytin 30 kanyyli kädessä ja lääkkeet tippumassa mutta ei haitannut! Olin kovaan ääneen kailottanut ja tehnyt lupauksen olevani elämäni kunnossa, kun täytän 30 mutta tosiasiassa olin huonoimmassa. Ei vain tulehduksen takia, muutenkin. Mutta ei haitannut! Millään muulla ei ollut eikä ole väliä kuin sillä, että on elossa. Se että on elossa ja terve on jo helvetinmoista luksusta.

Passion for Success- seminaari koitti pari kuukautta myöhemmin ja tapahtuma oli huikea! Ihania ihmisiä talo täynnä, iloa, energiaa ja valoa. Mietin siellä ollessani omaa sen hetkistä, hyvää oloani. Ajattelin, että tältä haluan, että minusta tuntuu aina. Tämänkaltaista oloa haluan itselleni ja muille joka päivään.  Uusi polkuni oli alkanut hahmottumaan.

Ilkka teetätti meille osallistujille tehtävän omalla puheenvuorollaan.  Piti kirjoittaa muistaakseni päivän, viikon ja vuoden tavoitteet. Kaksi ensimmäistä olivat helppoja ja selkeitä, mutta se vuoden tavoite.. Muistan miettineeni sitä hetken, ja Ilkka sanoi lavalta, että ”Kerro se mikä ensimmäisenä tulee mieleen”. Ajatus tuli mieleen ja reagoin ääneen; ”Voi helvetti”. Vieressäni istunut Jere, kenelle olin aiempiakin tavoitteitani jakanut, naurahti ja sanoi haluavansa kuulla mikä mahtaa olla tavoitteeni, jos sen ajattelemisesta syntyy tuo reaktio. Kerroin; ”Vuoden päästä seison tuolla lavalla ja teen samanlaista työtä, kuin Ilkka Koppelomäki”.

Voi helvetti reaktio siksi, koska vanhalle masennus- ja paniikkihäiriöpotilaalle lava on varmasti vihoviimeinen paikka, missä voisi tai haluaisi itsensä nähdä. Mutta painotus sanalle ”vanhalle”.

Olin joskus masentunut ja olin joskus paniikki- ja ahdistushäiriöstä kärsivä. Silloin pelkäsin. Nyt olen jotain ihan muuta. Olen voittanut kaiken tuon, oppinut hirveästi jokaisesta elämänvaiheesta, niin fyysisitä kuin psyykkisistä haasteista ja sairauksista kuin myös elämän eteen heittämistä vastoinkäymisistä. Nyt on aika alkaa levittämään oppeja maailmalle.

Miksi? Koska olen oivaltanut niin isoja ja huikeita asioita. Asioita, jotka helpottavat elämääni joka päivä ja joka vastoinkäymisen tullen. Olisi epäreilua, olla jakamatta kaikkea tätä. Kokemukset voimavaraksi.

Seminaarissa väliajalla juttelin siskoni ja kyseisen Jeren kanssa siitä mitä teemme työksemme. Kerroin olevani koulunkäyntiavustaja, johon Jere kommentoi, viitaten vuoden haaveeseeni olla jonkin sortin lavalla esiintyvä ”hyvinvointivalmentaja”, että ”Sinähän olet jo eräänlainen valmentaja. Valmennat ja ohjaat erityislapsia koulussa”. Oivalsin heti, että se on totta. Ja sen työkokemuksen myötä ymmärrän olevani vielä aika hyvä siinä, nimittäin ihmisten auttamisessa. Ja sitä haluan kaikkein eniten tehdä. Joten sitä aion tehdä. Polku selkeytyy ja minulla on vahva tunne siitä, että kohta alkaa tapahtumaan huikeita asioita!

Mahtavaa viikkoa evripadi!

-Sanni

Instagram