Unelmat uusiksi

Muistan sen hetken, kun näin Stadin Ammattiopiston sivuilla ilmoituksen, että hierojakoulutukseen on haku päällä. Tein sillä hetkellä lähihoitajaopintoihini liittyviä rästitehtäviä. Niitä oli paljon, koska olin polvivamman- ja leikkauksen takia ollut puoli vuotta sairauslomalla. Koulun saattaminen loppuun tuntui todella raskaalta, koska toipuminen itsessään oli rankkaa, jonka lisäksi motivaatio saattaa opinnot loppuun oli romahtanut pitkän poissaolon seurauksena.

Epäröin hakemista kouluun. Jaksaisinko jatkaa juuri valmistuttuani uusien opintojen parissa? Kysyin siskoltani mielipidettä, johon hän vastasi, että ”Todellakin haet! Se on sinun unelmasi!” Niinhän se olikin. Ja onneksi hain.

Teimme kerran lasteni kanssa yhdessä unelmataulut, eli taulut, johon liimaillaan kuvia, tekstejä tai mitä vaan keksii, jotka liittyvä omiin unelmiin. Omassani oli kuva Susijengistä, ja muistan lasteni kysyneen, haluanko siis pelata koripalloa.

Ennen polveni telomista haaveilin paluusta koriskentille, todellakin. Olin useaan otteeseen aikuisiällä harmitellut, että koripallon peluu jäi. Mietin kuitenkin mielessäni, että minusta voi tulla vielä ihan kelpo pelaaja näin aikuisenakin. Olin lapsena/nuorena todella hyvä ja voisin olla ihan hyvä taas. Ja mikä tärkeintä, pääsisin pitämään hauskaa rakkaan harrastuksen parissa. Joten toteutin haaveeni ja uskaltauduin 12 vuoden tauon jälkeen kentille.  Se tuntui sanoinkuvailemattoman hyvältä ja kivalta.

Ensimmäisessä pelissä, johon osallistuin, ensimmäisellä peliminuutilla, olin kääntymässä ja lähdössä juoksuun, kun polvi petti alta. Tunsin rusahduksen ja järkyttävää kipua. Tiesin, että nyt ei kaikki ole hyvin. Selvisi, ettei ollutkaan. Eturistiside meni poikki ja sivunivelside venähti. Palloilut jäivät siihen.

Kehitin uuden haaveen. Vastasin lasteni esittämään kysymykseen; ”Ei äiti halua pelata enää, mutta äiti haluaisi olla urheiluhieroja miesten ja/tai naisten koripallo joukkueessa”.

Itsensä kehittäminen, vaikeuksista selviäminen ja niiden kanssa pärjääminen on ollut suuri mielenkiinnon kohteeni pitkään. Olen imenyt tietoa, lukenut kirjoja ja kuunnellut podcasteja. Joka puolella toistetaan sitä, että pitää unelmoida isosti. Unelmien pitää olla semmoisia, että ne tuntuvat mahdottomilta. Niiden pitää jopa pelottaa! Kirjasin siis suuret unelmani ja tavoitteeni paperille, ja olen kirjannut niitä toistuvasti uudelleen ja uudelleen muistutuksena itselleni, jotta fokus pysyisi oikeissa asioissa.

Tavoitteeni oli: maailman paras urheiluhieroja. Visioin tulevaa, niin kuin se olisi jo totta. ”Olen Sanni Sutinen, urheiluhieroja Susijengissä/Leijonissa/HIFK:ssa”. Mietin, miten matkustan urheilijoiden kanssa ulkomaille ja olen osa huoltotiimiä. Näin itseni veryttelypuku päällä kentän laidalla hieromassa urheilijoita. Minusta ei tullut urheilijaa mutta ainakin voisin olla osa sitä maailmaa.

Aika lailla samoihin aikoihin, kun minut hyväksyttiin opiskelijaksi hierojakouluun, oikea yläraajani alkoi oireilemaan. Ensiksi tuntui pientä kipua hartiaseudulla, jota seurasi pientä puutumista yläraajassa, joka kehittyi loppujen lopuksi siihen, että heräsin yöllä täysin puutuneeseen ja kipeään yläraajaan.

Aloitin kuitenkin opinnot huonon käteni kanssa. Kävin fysiatrilla ennen koulun alkua, joka antoi siunauksensa, voin hieroa. Diagnoosinkin sain, lievä TOS- oireyhtymä. Mutta sen ei tarvinnut lääkärin mukaan olla este, joten en antanut sen olla este. Luotin siihen, että ajan kanssa asia korjaantuu. Ja niin kävikin. Oireet hävisivät hiljalleen. Siihen auttoi varmasti se, että sain koulussa paljon hierontaa, jonka lisäksi olin aivan liekeissä uusista opinnoista. Koko luokka oli täynnä mahtavia, ihania ihmisiä. Minulla oli niin hauskaa!

Yhdeksän kuukautta opinnoistani meni hyvin. Selkä oireili ajoittain, mutta sen pystyi kuittaamaan sillä, että ergonomia oli hieman hakusessa. Mutta sitten vähitellen kivut ja oireet levisivät. Ensiksi yksi lihas, sitten toinen. Vanhat yläraajaongelmat palasivat, käsi puutui olkapäästä sormiin. Seuraavaksi kipeytyi vasemman käden etusormen nivelet. Sitten lonkkanivelet. Ranteet, nilkat, polvet, varpaiden nivelet. Jos joku kysyi, mihin sattuu, niin vastus oli, että vähän joka puolelle. Oireita oli vaihtelevasti joka lihaksessa ja nivelessä, ainakin siltä tuntui.

Jäin sairauslomalle ajatellen, että hetki lepoa ja rauhoittumista varmasti auttaa ja pääsen jatkamaan opintojani. Toisin kävi. Kolme kuukautta on kulunut eikä muutosta ole tapahtunut.

Aluksi mietin, että ehkä olen vain väsynyt ja siksi kroppa oireilee. Mietin, että olen laiminlyönyt kehoni tarpeita. Olenko muistanut levätä tarpeeksi? Olenko syönyt monipuolisesti ja riittävästi? Olenko jättänyt käsittelemättä jotain, olenko lakaissut ongelmia maton alle? Pureuduin jokaiseen edellä mainittuun osa-alueeseen. Tein muutoksia elämääni, joiden ajattelin edistävän terveyttäni. Mikään ei auttanut. Ei lepo, lääkkeet, hyvät unet, kevyt liikunta, venyttely, hieronta, meditoiminen, asioista keskustelu, ei mikään.

Tipuin tietynlaiseen tyhjiöön. Tavoitteet olivat olleet selkeät ja fokus niissä viimeiset yhdeksän kuukautta. Nyt en voinut tehdä mitään päästäkseni askeleen lähemmäksi niiden saavuttamista. Olin myös tehnyt kaikkeni, että paranisin, mutta mikään ei auttanut. Joten jäin vain odottelemaan oireiden helpottumista ja paluuta kouluun. Elämä siirtyi yhtäkkiä odotus tilaan.

Odotus tila on muuten erittäin huono tila. Se on täynnä turhautumista ja pettymystä, erityisesti jos siellä joutuu oleilemaan pidempääkin. Jos jäät odottelemaan, niin elämältä puuttuu merkityksen tunne.

Se oli myös kohdallani oman onnellisuuden tunteen ulkoistamista. Ulkoistin helpotuksen tunteen osittain lääkärilleni. Tutki, hoida, laita lähete eteenpäin, korjaa minut, niin voin taas hyvin. Osittain myös silkalle toiveelle parantua. Jos toiveeni toteutuu, niin saan taas merkityksellisen elämäni takaisin. Pääsen taas kouluun, hieromaan, salille ja tavoitteideni pariin.

Olen viime kuukausina huomannut ajoittaista mielialan laskua ja turhautumista ja miettinyt sen olevan täysin normaalia, kun on vaikeampi ajanjakso elämässä. Ja niinhän se onkin. Mutta unohdin täysin sen yksinkertaisen asian, että missä tahansa elämän vaiheessa, merkityksen tunteen tavoittelua ei pidä eikä saa unohtaa.

Mielialani nousi kymmenen pykälää pelkästään sillä, kun oivalsin, että en tee tällä hetkellä mitään, mikä antaa elämälleni sisältöä. Toki olen äiti ja kasvattaja, mikä on aina tärkein ja merkityksellisin tehtäväni mutta tarkoitan omaa elämääni, esimerkiksi klo 8-16 kun lapseni ovat päiväkodissa. Tarkoitan sitä 24/7 unelmointia, haaveilua, visiointia, suunnittelua ja innostumista, jotka olivat aiemmin osa päivittäistä elämääni. Kaikki tuo oli hävinnyt lähes kokonaan. Kuulostaa hölmöltä sanoa, että mieliala nousee oivaltamalla elämänsä olevan tyhjää mutta sitä se teki. Koska se oivallus oli ratkaisu tuntemaani tuskaan.

Ymmärsin, että on aika tehdä päätöksiä. Ei auta itku markkinoilla ja eteenpäin on mentävä. Minun oli luotava taas sisältöä elämääni. Oli aika ottaa itse vastuu elämästäni taas ja tehdä niitä kipeitä ja epämieluisalta tuntuvia ratkaisuja.

Joten keskeytin opintoni. Koulun jättämän tyhjyyden täyttämiseen hankin keikkaluonteisen työpaikan ja kirjoitin täysin uudet, mahtavat ja innostavat tavoitteet. Tämän myötä elämässäni on taas suunta ja sisältöä, jotain mistä haaveilla. Elämäni ei ole enää samalla tavalla tyhjää. Onko se nyt ihanaa ja iloista ja täydellistä, no ei. Jouduin luopumaan kaikista tavoitteistani. Kaikki se, minkä ympärillä elämä on pyörinyt enemmän tai vähemmän viimeisen vuoden, pyyhittiin pois. Ihan hirveästi on ottanut päähän, totta hitossa.

Sen lisäksi olen edelleen sairas, tietämättä mikä on. Tämänpäiväisen puhelun jälkeen hoitajan kanssa voin myös sanoa, että hyvin ja iloisesti alkanut päivä kääntyi melkoiseen laskuun, kun kuulin, ettei lääkärini ollutkaan tehnyt lupaamaansa lähetettä eteenpäin. Eli tässä olen kolmisen viikkoa kärsivällisesti odotellut kutsua fysiatrin vastaanotolle, täysin tietämättömänä siitä, ettei semmoista ole tulossa. Koska lähetettä ei ole tehty. Hoitaja totesi, että minun asiani ovat ”jääneet näköjään vähän roikkumaan”. Pyysin lääkärinvaihtoa. Oikeasti. Mitä helvettiä.

Joka tapauksessa, on tärkeää muistaa, että jos keho (ja lääkärit) pettää ja terveydentila lähtee laskuun, ei mielialan tarvitse seurata mukana. Toki nämä kulkee käsi kädessä tiettyyn pisteeseen asti, mutta aina on olemassa valinta siitä, miten itse päättää suhtautua esimerkiksi juuri huonoon terveydentilaan tai lääkäriin. Aina on olemassa valinta. Elänkö ilon vai surun kautta. Saa vituttaa, saa antaa tunteiden nousta ja purkautua, se on itse asiassa todella tärkeää. Mutta pitää muistaa myös päästää irti ja jatkaa eteenpäin, kun negatiiviset fiilikset on käsitelty. Muistutus myös itselleni.

En sano, että kaikki tämä olisi helppoa (eihän elämä olekaan), enkä tarkoita, että pitäisi esittää iloista, jos esimerkiksi sattuu. Mutta sen sijaan, että jää tuleen makaamaan ja synkistelemään omaa kohtaloaan, voi käyttää aikansa muuhun. Tämän takia tavoitteet, sisältö ja unelmat ovat erittäin tärkeitä. Heikkojen hetkien keskellä selkeys ja päämäärä ovat elintärkeitä, muuten hukkaa itsensä. Pitää olla jotakin, mihin tähtää, muuten sitä harhailee päämäärättömänä läpi päivien ja elämän, eikä elämä tarjoa tyydytyksen tunnetta. Ja voi hyvät hyssykät kuinka hyvin tiedän tämän olevan totta.

Kuten olen useasti maininnut, niin olen aina ensisijaisesti etsinyt vaivoihini ratkaisua ravinnosta, liikunnasta ja levosta, mutta tähän nykyiseen tilaani olen löytänyt huomattavasti paljon paremman lääkkeen. Ja sen on tuonut kaikki ihanat ihmiset ympärilläni.

Aika lasteni, ystävieni, siskojeni ja heidän lastensa kanssa. Myös jokainen viesti mitä olen saanut mm. luokkakavereiltani, jossa he ovat kyselleet vointiani, on lämmittänyt niin paljon mieltäni. Eikä tarvitse todellakaan kysellä vointia, kaikki muutkin yhteydenotot ovat olleet todella merkityksellisiä.
On ihanaa huomata, ettei ole yksin ja ympäriltä löytyy ihmisiä, jotka välittävät.

Onkin hyvä muistaa, että ihan pienimmälläkin eleellä voi olla suuri vaikutus toisen ihmisen elämään. Ja toinen huikea lääke on nauru! Vitsi miten se voikaan auttaa! Joten jaellaan hei näitä! Viestejä, vitsejä, haleja ja hymyjä! Ei maksa mitään!

Hyvää viikonloppua kaikille! Ja muistakaa kirjoitella tavoitteitanne. 😉

- Sanni

Seuraa myös Instagramissa